lauantai 6. heinäkuuta 2013

Ajatus moporetkestä Norjaan – Helmikuu 2013

Ajatus toteuttaa moottoripyöräretki Norjaan oli päätetty helmikuisena viikonloppuna, erään kiekkopelin yhteydessä järjestetyssä saunaillassa, ihan kuten monet muutkin loistavat ajatukset ovat saaneet alkunsa.
Aikaa siis oli riittävästi tutustua tulevaan matkakohteeseen ja tehdä etukäteisvalmisteluja. Teimme myös heti päätöksen siitä jotta ajaisimme pyörät mennentullen laivaan ja huristelisimme Ruotsin poikki sen kummempia kiemuroita tekemättä rakkaassa naapurissamme (onhan Norjakin tietys't naapurimme mutta he ovat kuitenkin hieman etäisempiä), sillä ajatus Suomen läpi ajamisesta edestakaisin tuntui tympeältä ja aikaakin siihen tuhraantuisi vähintään 2 päivää suuntaansa kun puolestaan Tukholmasta ajaa päivässä Norjaan.
Itse tutustuin uutterasti netistä löytyneisiin matkakertomuksiin ja kirjasin ylös kohteita joissa haluaisin vierailla. Esittelin myöhemmin omia ehdotuksiani kanssamatkaajilleni jotka hyväksyivät ajatukseni mukisematta ja näin alkoi luonnostua reitti jota suurinpiirtein tulisimme noudattelemaan. Tarkoituksenamme ei tietenkään ollut tehdä tarkkaa, päiväkohtaista suunnitelmaa vaan jonkinnäköinen yleisajatus reitistä jota voisimme kelien sekä päiväkohtaisen mielialan mukaan joustaa sekä viilata.
Suunnitelma muotoutui siten että menisimme Turusta Tukholmaan heti Juhannuksen jälkeen ja ajelisimme ekana päivänä mahdollisimman lähelle vuonoja sekä vuoristoa, suuntana Trondheim. Tämän jälkeen huristelisimme lyhyempiä päiväetappeja kohti etelää, nauttien maisemista ja ottaen rennosti, kunnes olisimme Stavangerissa ja mahdollisesti käyneet Preikestolenilla jonka jälkeen olisi tarkoitus päästellä putket punaisina kohti Tukholmaa sen kummempia taaskan viivyttelemättä.
Aikaa päätimme varata reissuun n. puolitoista viikkoa joten oli jo etukäteen tiedossa että ihan kaikkialle emme tietenkään siinä aikataulussa ennätä ja kelikään tuskin on suosiollinen koko Norjassa viettämäämme aikaa mutta onhan nyt sentään jotain mitä odottaa ja minkä pohjalta ponnistaa.
Myös laivamatkat tuli varattua talvella sekä maksettua jo toukokuussa, näin ollen saimme ylitykset huomattavasti edullisemmin. Toki silloin ei voi juurikaan joustaa lähtö- eikä paluupäivää vaan on elettävä tilanteen mukaan.

Maanantai 24.6. Lähtöpäivä (139km)

139km
Vihdoinkin oli koittanut päivä jota oli odotettu jo talvesta asti. Lähtöpäivänä itsellä riitti askaretta ja laittamista jotta voisi palata kotiin siten että voi valloittaa sohvan hetkeksi aikaa eikä niin jotta joutuisi ensitöikseen kotiaskareita suorittamaan.
Pakkaaminen alkoi jo pikkuhiljaa kyllästyttämään kun täytyi miettiä mitä ottaa mukaan ja mistä luopuu matkan ajaksi, varustekasat vain vaihtoivat paikkaa kun sovittelin erillaisia yhdistelmiä tankki- sekä takalaukussa. Lopulta pyörän laukut pullistelivat liitoksistaan jo lähtiessä vaikka olin jo nuoruudessani oppinut kisamatkoilla yms. leireillä että tilaa täytyy jättää sillä reissussa varusteiden tilavuus yllättäen kasvaa. Tietysti pyörään oli tungettuna kuormaliinoja sekä monia muita käytännöllisiä työkaluja, pyörän oman työkalusetin lisäksi.
Vaatetusta miettiessä täytyi ottaa huomioon että Norjassa saattaa olla hemmetin kylmä ja myöskin sen olen oppinut jotta märissä vaatteissa on helkutin kurja olla, eli kuivaa vaatekertaa täytyi pakata mukaan.
Järjestelmäkameran varusteita jouduin myös rajoittamaan ihan minimiin mutta halusin kuitenkin ottaa 'kunnon vehkeet' mukaan ettei ainakaan ominaisuuksista jäisi muistot haaleiksi.

Lähtiessä varusteita oli mukana siten että takalaukku painoi 11,8kg, tankkilaukussa oli puolestaan painoa 7,2kg ja nämä laukut tyhjänä painavat yhteensä 6,7kg eli nopeasti päässä laskettuna varusteita oli pakattuna mukaan n.12kg.

Lähdin hyvissä ajoin ajelemaan kaverin luokse jonne olimme sopineet kokoontumisen – lähdön kohti Turkua ollessa suunniteltuna n.klo16. Tästä lähdimmekin klo 16:15, kelin ollessa hyvin helteinen jonka vuoksi ehdotin ensimmäistä paussia heti lähihuoltamolle josta saisin ostettua hieman virvokkeita sekä jotain pientä suuhun pantavaa koska ruokailu oli jäänyt joko helteisen sään tai matkajännityksen vuoksi hieman puutteelliseksi.
Klo17:30 olimme ohittaneet Salon ja matkasimme vanhaa Turuntietä (110) lämpötilan käydessä itselleni sietämättömän tukalaksi goretex-kalvoasussa ja pysähdyimme Riikin baarin pihaan jaloittelutauolle jossa vaihdoin kevyemmät housut jalkaan silläkin uhalla että tässä vielä onnistuisi vetämään lipat loppumatkalla satamaan.

Seuraava stoppi olikin Piikkiössä jossa pikaisesti täytimme polttoainetankit ennen loppuriuhtaisua satamaan. Sinne saavuimme reilut tunti ennen laivan lähtöä eikä Baltic Princesistä ollut vielä hajuakaan mutta muutamia motoristeja oli saapunut paikalle ennen meidän iskuryhmää. Nopeasti moottoripyöräilijöiden jono kasvoikin varsin pitkäksi ja tietysti jonku itänaapurimaalainen motoristikaksikko yritti ajella muina miehinä jonon keulille mutta sai osakseen 'pahaa silmää' niin monelta taholta jotta päätti nöyrtyä ja palata takaisin jonon hännille. Tietysti joukkoon mahtui myös eräs ulkomaalainen 'James Dean' nahkatakkeineen sekä custom-pyörineen joka viimeisten joukossa saapui satamaan mutta teki kaverinsa kanssa oman jonon muun ryhmän rinnalle, osapuilleen jonon keskivaiheille. Aikanaan kun paattimme saapui satamaan ja sitä alettiin täyttämään oli jo selvää että laiva tulee aivan täyteen joten pyöriä pyydettiin muutamia kerrallaan sopivien kolojen täytteeksi. Ensimmäiset 4 pyörää olivat ajaneet laivaan niin yllättäen tämä Elvis karautti ratsullaan jonon ohi laivaan, liikenteenohjaajan vastusteluista huolimatta. Hänen kaverinsa oli kuitenkin saanut kotonaan sen verran sivistyneen kasvatuksen ettei kehdannut etuilla vaan tyytyi kiltisti odottamaan omaa vuoroaan paikoillaan.

Motskarijonossa vaihdoimme muutamia sanasia muiden pyöräilijöiden kanssa ja heidän matkasuunnitelmistaan – osa oli lähdössä kolmeksi viikoksi Portugaliin joidenkin tyytyessä nauttimaan kesälomastaan Ruotsin maalla.


Vihdoin meidät päästettiin helteestä sisään laivan varjoisalle autokannelle jossa ei pyöriä tarvinnut sitoa lainkaan koska henkilökunnan mukaan ajelemme vain kaislikossa jossa ei ole merenkäyntiä juuri lainkaan – Ihan kuinka vaan...kaipa laivayhtiö vastaa jos sattuu käymään 'rämämäiskis'?
Siitä reipasryhmämme kipaisi ketterästi useamman kerroksen ylöspäin ja hyttiin suihkuun. Suihkun hana oli kätevästi yksiasentoinen jota ei näemmä voinut säätää ollenkaan. Majoitus- muonitusvastaavan käydessä ensin suihkussa vesi oli hänen mielestään hieman lämmintä. Seuraavana vuorossa oli navigaattorimies joka ei enää kärsinyt pestä hiuksia vaan tyytyi kastelemaan itsensä ja minulta jäi suihkuttelut kokonaan väliin koska vesi oli jo lähes kiehuvaa...Prkl. Sain kuitenkin käsienpesualtaan hanasta hieman raikasta vettä päälleni sen verran että sain suurimmat hikipisarat huuhdeltua.
Sitten olikin aika käydä kannella pällistelemässä Ruissaloa ja iltapalaakin särvittiin pikaisesti ennen nukkumaan menoa.



Tiistai 25.6. Ruotsin läpi (768km)

768km
Laiva oli saapuva Tukholman satamaan aamulla klo 6:10 ja herätyksemme oli viriteltynä hieman ennen kuutta mutta huonounisuus tuntui vaivaavan koko reipastaryhmää ja nousimme aamutoimiin jo klo 5:15. Suihkuvuorot näemmä määräytyi edellisillan mukaan ja sama kaava toistui myös tänä aamuna minun tyytyessä huuhtomaan naamaani käsienpesualtaan vedellä.
Aamupalaksi jyrsimme laivan baarissa sämpylää ja tuoremehua sekä kahviksi kutsuttua ainetta kylkeen.
Siitä hytin kautta kamat kantoon ja hyökkäys kohti autokantta josta pyörät löytyivät tällä kertaa jetsulleen sieltä minne olimme ne illalla jättäneetkin (allekirjoittanut on useasti haeskellut autoa pitkin laivojen autokansia).
Ulos pääsimme suhaamaan lähes ensimmäisten joukossa ja samantien Tukholman aurinkoiseen aamuruuhkaan tutustumaan, joka ei ollut yhtään hiljaisempi kuin kotimaamme pääkaupunkiseudulla vastaavaan aikaan, pikemminkin päinvastoin. Navigaattorimies oli siirtynyt johdattelemaan 3:n miehen joukko-osastoamme ulos Tukholmasta, kohti Norjan vuonoja. Kolmen pyöräilijän ryhmittymiset pitkin Tukholman aamuruuhkaa ei ollutkaan niin helppoa kuin yksin pääkaupunkiseudun tuttuja teitä huristellessa ja lähdimme vahingossa ajamaan E4 tietä etelän suuntaan. Väärän kaistavalinnan huomasimme juuri viimehetkellä eikä navigaattorimies kehdannut enää tehdä mitään stunt-liikettä jotta me perässä ajelijat ei saataisi mitään erikoistilanetta aikaiseksi ko. liittymässä ja näin päätimme tutustua Tukholman ohitustiehen hieman tarkemmin. Tietysti sinne seuraavaan liittymään oli jokunen tovi matkaa ja liikenne virtasi hyvin hitaasti eteenpäin sekä vielä hitaammin takaisin päin, kunhan olimme ensin päässeet muuttamaan kurssiamme oikeaan suuntaan. Onneksi pian Tukholman jäädessä taakse alkoi liikennekin vetämään kivasti ja pääsimme hyvään marssinopeuteen (120-130km/h) kohti Gävleä. Matkalla pidimme pienen juomatauon Tierpin kohdalla jossa haaveilimme joskus tulevamme katsomaan kiihdytyskisoja, sillä täällä sijaitsee eräs naapurimaamme kiihdytysautojen kilpa-areena.
Gävlen nurkilla loroteltiin jälleen tankit täyteen vaikka itselläni oli vielä puolitankillista jäljellä mutta majoitus- ja muonitusvastaavan Yamaha tuntuu olevan hieman janoisempi ja varmuuden vuoksi sitä täyteltiin aika tiiviiseen tahtiin ettei vaan kävisi nolosti.
Pakokaasujen vielä laskeutuessa Gävlen kirkonkylillä olimme hyvässä vauhdissa kohti keski-Ruotsia ja Falun siinsi jo ajatuksissamme. Tänne saavuttaessa alkoi maisema muistuttaa yhä enemmän Suomen lappia ja ajattelin riemuissani että olemme ajaneet Tukholmasta vasta joitakin tunteja niin olemme saavuttaneet maisemia jollaisia Suomessa pääsisi näkemään vasta kun on ajanut etelästä vähintään kymmenen tuntia.
Juuri ennen Falunia poikkesimme jälleen tankilla ja kävimme katsastamassa erään pitsakebab-mestan joka oli valitettavasti avaamassa ovensa vasta tunnin kuluttua meidän saapumisestamme, joten jatkoimme vielä eteenpäin. Falunissa sitten poikettiin urheilukeskuksessa katsomassa joskos siellä olisi lounasta tarjoilla mutta heidänkin ravintelinsa avaa keittiön ovet vasta iltapäivällä eikä meillä ollut halua eikä aikaa jäädä ihmettelemään tätä tienoota sen enempää joten jatkoimme matkaa ja onneksi löysimme varsin nopeasti huoltoaseman jossa oli seisovapöytä, kuin juuri meitä varten katettuna. Tarjolla oli herkullista läskisoossia joka täytti masun kivasti, näin olikin mukava jatkaa matkaa kohti Norjaa. Morassa haeskelimme hetken puukkotehtaan myymälää sitä kuitenkaan löytämättä ja tyydyimme siellä vain tankkaamaan. Viimeisin tankkaus Ruotsin puolella tapahtui Idre nimisessä kylässä

jonne sinnekin oli jo kulkeutunut hiphop-tyyli ja kylän omat lippispäät vetelehtivät raitilla, ei kotimaiseen tapaan Bemareilla vaan yllättäen, tuunatuilla Volvoilla.
Idressä nautimme pientä lämpöistä yhdistetyllä huoltoasemalla sekä nakkikioskilla ja matka jatkukoon.
Norjan puolelle saavuimme klo 15:50 ja ihmettelimme kuinka maisemat muuttuivat välittömästi rajan ylitettyämme, näköpiirissä oli jo korkeita vuorenhuippuja. Itselleni täytyi vakuutella että turhaa tässä on räpsiä kuvia kovinkaan paljoa sillä parempaa on vielä tulossa, paljon parempaa.
Tietä 26 päästellessämme pohjoiseen kohti Tolgaa alkoi maisemat olla jo varsin huikeat ja tällä tien pätkällä näimme reissun ainokaisiksi jääneet kaksi poroa, toinen oli valkoinen ja sen veli puolestaa ihan tumma...lähes musta. Joku franskalainen karavaanari jäi ihmettelemään näitä ihmeellisiä otuksia meidän sutiessa kuminkäryt heidän silmillensä sillä meillähän oli mielessä aivan toisenlaiset näkymät. Matkan edetessä alkoi sateen uhka varjostamaan muuten niin iloista matkantekoa ja vaikka muutamia pisaroita välillä visiiriin tulikin niin edessä näytti kuitenkin varsin selkeältä joten päästelimme menemään. Ennen tuota Tolgan kylää lähdimme laskettelemaan reilua alamäkeä joka jatkui aina kylälle asti josta suuntamme jatkui etelään Tynset ja Alvdal olivat seuraavat pitäjät joihin suuntasimme. Luulin jo alamäen loppuvan sinne Tolgan kylään mutta sitä vaan jatkui ja jatkui ja jatkui lähes loputtomalta alkoi tuo alamäki vaikuttaa. Hämmästelin sitä missä välissä olimme ehtineet kivuta niin korkealle vuoristoon että saatoimme huristella pelkkää alamäkeä kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä? Alvdaliin saavuttuamme katselimme taivasta sen verran pelokkaina että päätimme jättää haaveilun Romsdalin saavuttamisesta näin ekana päivänä ja tankkauksen jälkeen keskityimme metsästämään sopivaa yöpymispaikkaa. Kävimme katsastamassa paikallisen Gjelten Bru nimisen leirintäalueen joka oli harmiksemme suljettu vesivahingon vuoksi...ja vielä vakuudeksi ilmoituksen yhteyteen oli liitetty muutama valokuva joista kävi ilmi että viereinen joki oli tulvinut siinä määrin jotta koko campingalue oli ollut veden vallassa.
Majoitus- ja muonitusvastaava soitti seuraavaan mahdolliseen kohteeseen ja siellä oli vapaita huoneita niinpä suuntasimme sinne, samalla synkkää taivasta uhmaten. Eipä aikaakaan kun taivaalta alkoi ropisemaan siinä määrin vettä että reissun ensimmäiset sadeasusulkeiset olivat tosiasia ja loppumatkan ajoimme märissä olosuhteissa Hageseter nimiseen majataloon jossa tyydyimme oman mökin sijasta päärakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kilometrejä on tähän mennessä kertynyt mittariin 907. Täällä hämmästelimme kerrossängyn lisälaitaa josta törötti ainoastaan kaksi lyhyttä laudanpätkää jotka olivat työnnettynä sängynlaidan ja patjan väliin, näin ollen jos yläpetiläinen tippuu sängystä niin nuo laudan pätkät vielä heittävät patjan perässä lattialle ja näin vahinko olisi täydellinen.
Aika olikin jo iltatoimien jossa meikykin sai nauttia toimivasta ja raikastavasta suihkusta, Yes!



Keskiviikko 26.6. Romsdalen-Kristiansund (484km)

484km
Herätys oli tilattu klo7:00 mutta edellisen aamuyön tapaan unta ei riittänyt enää aamun pikkutunneille ja päätimmekin kömpiä ylös jo klo 6:15. Ilman sen suurempia aamutoimia pakkasimme varusteet ja kaasuttelimme seuraavaan kyläntapaiseen (Dombås) siinä toivossa että siellä olisi jo avoinna joku huoltoasema josta voisimme ostaa aamupalan korvikkeet – sämpylää, mehua sekä hieman evästä ja virvokkeita tulevan päivän tauoille. Kylää lähestyessämme huomiomme kiinnitti useat sotilasleirit ja -ajoneuvot, itse kylään kun pääsimme ja löysimme avoinna olleen huoltoaseman oli siellä eräs maastoasuun pukeutunut juippi tankkaamassa henkilöautoaan ja hänen hihaansa koristi Suomen lippu, härmäläisiä oli näköjään osallistumassa paikallisiin sotaharjoituksiin. Pyörätkin tankattiin tällä huoltoasemalla ja jouduimme jälleen varustautumaan sadeasuihin sillä oli juuri alkanut ripeksimään vettä eikä parempaa säätä ollut luvassa hetkeen aikaan.
Tavoitteena oli ajaa Åndalsnesiin sekä etsiä sieltä majapaikka jonne voisimme jättää osan varusteista jolloin voisimme suunnata Kristiansundiin ja Atlantintielle ilman suurempia varusteita sekä huolta majapaikan löytymisestä vaikka ilta venähtäisi myöhemmäksikin.
Matka Dombåsista Åndalsnesiin sujui varsin leppoisasti sateisesta säästä huolimatta ja Romsdalin alueelle päästyämme alkoivat pilvet rakoilemaan ja sadekin oli jo lähes loppunut joten valokuviakin sain räpsittyä ihan kivasti tien E136 varrelta

Ensimmäinen leirintäalue jonne suuntasimme Åndalsnesissä ei tarjonnut meille majapaikkaa, eikä toinenkaan – olisi pitänyt tulla iltapäivällä uudelleen mutta halusimme hoitaa seuraavan yön majoituksen kuntoon ennen kuin läksisimme taipaleelle. Tässä välissä oli jo aikakin poiketa lounasta nauttimaan mutta meidän aikaiset ruokailutottumukset tuntuivat olevan lähinnä kirous, Norjalaisten tapojen ollessa huomattavasti myöhäisemmät. Onneksi keskustasta löytyi edes yksi pikkuinen pullapuoti joka oli avoinna jo klo 11 ja näin ollen tarjosi matkalaisille pientä lämpöistä suuhunpantavaa.
Evästystauon jälkeen lähdimme katsomaan kolmannen leirintäalueen josta saimme yöksi mökin ja ei muuta kuin romppeet sisään sekä takalaukkuun ainoastaan sadeasu, juomapullo ja menoksi kohti Kristiansundia. Päästelimme tietä 64 aina Åfarnesin lautalle asti jonka jälkeen tie vaihtui numeroksi 600, tien 64 jatkaessa lautalla vuonon yli, ajatuksenamme oli tulla tuolla lautalla takaisin päin sitten illansuussa. Tietä 600 ajellessamme pääsimme ensimmäistä kertaa serpentiinitien makuun ylittäessämme Norjalaisen mittapuun mukaan pienen vuoriston. Seuraavaksi lähdimme tietä 666 ajelemaan kohti Batnfjordsöra nimistä kylää, ennen sitä majoitus- ja muonitusvastaava kipaisi kyläkaupassa ostamassa jotain välipalaa tai savukkeita, joka oli sopivasti matkan varrella. Kaupan parkkipaikalla oli eräänlainen info-taulu jossa oli pieni harjakatto, sammalleella kuorrutettuna ja sinnehän sitä tietysti iskettiin pyörät parkkiin siinä toivossa että kyseinen info-talu rikastuttaisi meidän Norjan paikaillistietämystä. Tämä info oli jo kyläläisten toimesta ollut tovin aikaa hylättynä sillä tässä katossa piti pesää joku minulle tuntemattomaksi jäänyt tipi perheineen. Saimme katsella huvittavaa näytöstä siitä kuinka perheen päämies juoksenteli siipirikkoisen näköisenä, selkä kyyryssä pitkin parkkipaikkaa ja yritti kiinnittää huomiomme itseensä sekä houkutella meitä pois pesänsä luota. Näytös oli niin vakuuttava jotta armahdimme lintuparkoja ja työntelimme pyörämme hieman sivummalle. Valitettavasti kamerassani oli juuri tällä hetkellä laajakulmalasi kiinni enkä saanut tästä tipistä kovinkaan kaksista lähikuvaa...

Eikä aikaakaan kun saavuimme Batnfjordsöraan jossa kävimme riipimässä kitusiin paikallisen kebab-aterian mukavasti ulkona, koska kelikin oli jo muuttunut selkeämmäksi. Hupia meille järjesti paikallinen taksisuhari joka oli naftaa tankkailemassa mersuunsa. En tiedä kuinka on mahdollista unohtaa pistooli polttoainetankin täyttöaukkoon ja lähteä kaasuttelemaan tiehensä mutta ehdin nähdä kun näin tapahtui ja silmäni lennähtivät vähintään teevatien suuruisiksi kun tajusin että nyt se lähti ja letku on vielä kiinni tankissa. Koko helkutin mittarisysteemi heilahti kuin mummon hammas ja letku irtosi pistoolista. Samantien tien kuului jumalaton karjaisu: HELVETE! Joka lienee päässyt taksisuharin suusta. Näemmä nämä järjestelmät ovat varustettuina sellaisilla turvamekanismeilla ettei vahinkoja juurikaan näyttänyt syntyvän sillä letku irtosi pistoolista aivan kuin siinä olisi ollut liitin jonka on tarkoituskin antaa periksi tällaisessa tapauksessa. Nooh, taksikuskin lähtö hieman viivastyi ja meille riitti stand-up komiikkaa ateriointimme ajaksi.
Seuraavana olikin sitten vuorossa Kristiansund ja Atlantintie. Täällä oli myös ainoat tunnelit joissa peritään maksu myös moottoripyöriltä, suunnittelemallamme reitillä. Joista kylläkin Kristiansundiin johtavan tunnelin maksusta oli jo iloksemme luovuttu. Atlantintien tunnelin käyttämisestä jouduimme jonkun kruunun maksamaan mutta siihen olimme tietty varautuneetkin ja kortitkin kelpasivat joten käteistä voitiin säästää pahan päivän varalle.


Atlantintie ja -silta oli näkemisen sekä ajamisen arvoinen reitti. Maisemat olivat hyvin karua kalliomaastoa jossa ei kasvanut muuta kuin matalaa kanervaa siellä sun täällä eikä ainottakaan puuta lähimaillakaan – omalla tavalla kaunista. Silta oli yllättävän korkea ja sillan kupeessa liehunut lippu lepatti niin voimakkaasti jotta hieman jännitti ajaa sinne ylös moottoripyörällä, tuulen kuitenkaan vaikuttamatta ajosuoritukseen.
Heti kun Atlantin rannalta tie vietti sisämaahan päin niin oikealle lähti kansallinen turistitie joka johtaa saaren kärkeen Bud nimiseen kylään. Joku on jossain netissä kehunut tätä tienpätkää yhdessä Atlantintien kera yhdeksi maailman kauneimmaksi reitiksi ja tuo väite osoittautui ryhmällemme jopa hieman pettymykseksi, olihan reitti hyvin miellyttävä mutta lineekö ennakko-odotukset olleet liian suuret koska se ei ihan vastannut odotuksia.
Budiin päästyämme alkoi päivä pikkuhiljaa vaihtua illaksi joten päätimme palata majapaikkaan, kaupan kautta jotta saisimme särvittäväksi hieman iltapalaa sekä aamuksikin pitäisi hoitaa muonituspuoli kuntoon. Paluumatkalla silmiini osui kyltti jossa luki jotenkin seuraavasti: Väg är stängt med bom – eli onko minun siis ymmärrettävä jotta kyseinen tie on suljettu pommilla? (mainittakoon tässä yhteydessä kaikille kielitieteilijöille jotta en osaa ruotsia yhtään sen paremmin kuin norjaakaan joten edellisen lauseen kirjoitusvirheet johtuvat ainostaan huonomuistisuudestani mutta ajatus sekä mielenyhtymä lienee kuitenkin nyt selvillä).
Olimme Åndalsnesissä paikallisessa marketissa joitakin minuutteja vaille iltakahdeksan ja valikoimme oluthyllystä muutaman tölkin paikallisen panimon tuotoksia ja jatkoimme hyllyjen välissä muita sopivia evästarvikkeita etsien. Hetken kuluttua huomasin kuinka oluthyllyjen eteen oli kiskaistu rullaverhot jolloin sanoin majoitus- ja muonitusvastaavalle että näinköhän meillä jää oluet kauppaan. Hän ei meinannut uskoa minun epäilyksiäni vaikka kerroin että minulle on jäänyt sixpack olutta Virolaisen marketin kassalle sen vuoksi että kello oli jo lyönyt 20 ennen kuin ehdin ostoksiani makselemaan. Ja niinhän siinä kävi kun jeesusta seurattiin – tytteli ei voinut enää lyödä olusia kassaan joten ne jäivät kauppaan. Hienoa! Norjassa on lähes yhtä fiksuja päättäjiä kuin meillä täällä Suomessa sekä Virossa, ja näin pelastetaan kokonaisia kansakuntia alkoholismin kourista!
Vahinko ei onneksemme ollut suuren suuri, saimmehan kuitenkin nautittua pullolliset paikallista leirintäalueen anniskelualueella.


Mökin pihalla iltapalaa nauttiessamme suunnittelimme tulevan päivän ohjelmaa sillä ajatuksenamme oli lähteä kohti etelää ja maineikaista serpentiinitietä, Trollstigeniä! Sinne on kuitenkin aivan turha lähteä päimistelemään jos on kovin synkkä päivä ja varasuunnitelmana ajattelimme viettää vielä päivän näissä maisemissa jos keli ei ole meille suotuisa seuraavana päivänä.
Iltatoimet suoritettiin hyvissä ajoin, kuten myös koisimaan kömmimme heti iltakymmenen jälkeen.


Torstai 27.6. Trollstigen-Geiranger-Galdhopiggen (261km)

261km
Aamuyöllä käväisin haukkaamassa happea ulkona ja ilokseni havaitsin kuinka taivas oli lähes pilvetön. Muutama tunti vielä unta ja herätys siinä kahdeksan kantturoissa jolloin taivas oli taas pilvinen mutta varsinaista sateen uhkaa ei ollut näkyvissä joten päätimme lähteä kohti Peikkotietä. Aamutoimissa ja pyörien huoltamisessa vierähti kuitenkin sen verran aikaa jotta pääsimme tien päälle vasta noin klo10, tankattuamme ensin pyörät kirkonkylillä.
Vajaat 20km ajeltuamme Peikkotietä vuorien välisessä solassa, nousi tie käytännössä pystyyn ja alkoi huima nousu kohti kahden vuoren yhdistävää seinää – ensin serpentiinitietä vasemman vuoren rinteellä ja puolimatkassa sillan yli oikean puoleisen vuoren kylkeen ja sitä luikerrellen ylhäällä olevaan solaan asti. Tähän mahtui useita neulansilmämutkia ja erityisesti vasemmanpuoleisen mutkatien päällysteen pinta paikkapaikoin sai minut hieman hämmästelemään koska siellä oli päällysteessä valtavia reikiä siihen ilmeisesti tippuneista kivenlohkareista...HuhHuh!

Ylös päästyämme jäimme tietysti pällistelemään sekä dokumentoimaan aluetta yläilmoista käsin – kertakaikkisen upeat maisemat, kannatti tulla, ehdottomasti!

Pienen jaloittelun jälkeen alue alkoi jo kuhista porukkata kuin muurahaisia konsanaan eikä siellä ajovarusteet päällä kovin pitkään olisi enää muutenkaan viihtynyt joten päätimme hypätä pyörien selkään ja poistua kohti etelää. Ei tarvinnut ajaa kuin 100 metriä niin ryysis loppui kuin veitsellä leikaten, tästä teimme sellaisen johtopäätöksen jotta Peikkotietä ylös kuljetetaan bussilasteittain turisteja lemmenlaivoilta, jotka Åndalsnesissä vierailevat.
Seuraava stoppi oli matkalla alas Valldaliin, erään kosken vieressä jossa oli turisteille rakenettu erikoinen silta tämän kosken yläpuolelle, kulkien siksakkia siten että näkymää oli tuohon putoukseen useastakin eri kulmasta.

Tämän alueen parkkipaikalla tervehdimme Tsekkiläistä motoristikaksikkoa joihinka tulemme vielä matkamme aikana törmäämään useasti.
Valldalista oli vuorossa lauttamatka ennen kuuluisaa lemmelaivavuonoa – Geirangeria. Lautta olikin sopivasti portit kutsuvasti avoimena satamassa siten että saimme ajaa suoraan sisään tähän alukseen. Lautalle ajettuamme odottelimme vielä tovin että lautta täyttyi jonka jälkeen vietimme rattoisan varttitunnin vuonoa ylittäen. Käppäilimme tämän yhteysaluksen kannella ja huomasimme että keulassa oli poliisiauto ylittämässä kanssamme tätä vuonoa. Suureksi hämmästykseksi vastarannalla, laivan porttien avauduttua polliisit laittoivat pillit soimaan ja häipyivät pölypilven saattelemana kauas horisonttiin...Jessus, ajattelin mielessäni – Onkohan Norja, Venäjän kaltainen maa jossa sanakirja kyllä tuntee sanan 'kiire' mutta sen merkitys elävässä elämässä on unohdettu ihan tyystiinsä.
Geirangeriin saavuttaessa

luikerreltiin taas useita neulansilmämutkia ennen kuin saavutimme mernpinnan tason ja sieltä alkoikin matka melkoisen lyhyellä siirtymällä aina 1476 metrin korkeuteen, Dalsnippa nimiselle huipulle jonne viimeiset kilometrit pääsi ajamaan vasta maksettuamme tiemaksun.

Alkupätkä tätä tietä oli päällystetty mutta heti ensimmäisen neulansilmän jälkeen tie muuttui sorapintaiseksi ja ilmeisesti sinne oli hiljattain ajettu uutta soraa sillä tie oli kokonaisuudessaan peukalonpäätä suurempien kivien peittämänä. Ylös vielä huristeli mutta pelkkä ajatus siitä kuinka ihmeessä sitä suoriutuu takaisin alas yhtenä kappeleena pilasi osaltaan ainakin minun tunnelmaa sekä viihtyvyyttä tällä huipulla. Eikä fiilistäni yhtään kohottanut kymmenen bussilastillista Italialaisia turisteja jotka olivat ilmeiseti saapuneet jollain lemmenlaivalla Geirangeriin ja olivat ihailemassa vuonoa tältä huipulta. Toki eräs 'kummisedän' oloinen Luigi kävi päimistelemässä pyöriämme ja iski silmänsä navigaattorimiehen Gagivaan joka on Italialaista tuotantoa. Sedän mienkiinto siirtyi välittömästi upeista maisemista tähän Italialaisvalmisteiseen moottoripyörään ja matkakumppaneideni poistuttua maisemia katselemaan, uskaltautui Luigi tulla jutuille sen verran että sai varmistuksen epäilyilleen, että kyseinen pyörä oli Italiasta (Navigaattorimiehen pyörässä ei ole enää ainoatakaan merkintää pyörän valmistajasta) ja sekös sedän mieltä lämmitti suuresti.
Pääsimme lopulta kaikki kolme alas yksinä kappaleina mutta mitään nopeusennätyksiä ei tullut rikottua, kyllä ajeltiin tätä serpentiinitietä niin kieli keskellä suuta etten ainakaan minä huomioinut maisemia laisinkaan vaan tapitin vain tiukasti muutaman metrin eteeni.
Jo alkoi huikomaan siinä määrin että jotain tarttis saada syödäkseen, alhaalla oli jonkinlainen turistitalo jossa ei ollut tarjolla kuin kahvia ja pullaa...ja kun ne 10 bussia riensivät huipulta alas niin pian sen jälkeen ei ollut enään niitäkään joten kaasuttelimme nopeasti tiehemme, etsimään jotain lämmintä vatsan täytettä. Nälkäisenä jätimme Styrnin alueen maisematien huristelematta ja ajoimme tietä 15 kohti Lomia siinä toivossa että matkalle osuisi jokin ruokapaikka. Hyvä tuurimme näytti jatkuvan sillä juuri tässä Styrnin maisematien risteyksessä oli ruokapaikka josta minä ja navigaattorimies tilasimme hirviburgerit, pienet ranskalaiset perunat kylkeen jotka olivat lautaselliset...jäimme ihmettelemään sitä kuinkahan valtavasti olisi tullut pottuja jos olisimme isot tilanneet.
Ruokailun jälkeen emme kuitenkaan enää lähteneet tuolle maisematielle koska alkuperäinen ajatus oli sieltä Dalsnippasta oikaista vuoriston ali, tunneleita pitkin tälle tielle ja sieltä edelleen kohti nykyistä sijaintiamme. Jatkoimme siis kohti Lom nimistä kylää josta ajattelimme yrittää ottaa majapaikan seuraavaksi yöksi. Sellainen myös löytyi heti Lomin keskustasta

ja tehtyämme olomme kotoisaksi päätimme vielä majoitus- ja muonitusvastaavan kanssa lähteä ajelemaan Jotunheimenin kansallispuistoon koska keli oli aurinkoinen eikä huomisen säästä ollut tietoa , navigaattorimiehen jäädessä tupamieheksi. Suuntasimme Juvashytta nimiseen paikkaan joka on yli 1800m korkeudella, lähellä pohjolan korkeinta töppyrää, Galdhopiggenia, jolla on korkeutta 2469m merenpinnasta mitattuna.

Ajettuamme tietä 55 Lomista kohti Juvashyttan risteystä n. 20km niin tällä välillä minulle iski epätodellinen olo sillä tien vieressä kulki joki joka tosiaan näytti virtaavan ylämäkeen. Olin kuullut tästä efektistä mutta en uskonut sellaisen höpöhöpön hämäävän minua lainkaan. Sitä sen suuremmin hämmästelemättä käännyimme ylös johtavalle tielle ja lukuisten neulansilmien jälkeen saavuimme puurajalle jossa oli jonkinnäköinen majoitusalue sekä maksullinen puomi. Olin lukenut erään motoristin matkakertomuksesta kuinka kortilla maksettu puomin avaus oli onnistunut epäonnistumaan siten että maksun suoritettua puomi avautui ja meni kiinni nokan edestä. Osasin siis varoa tuota yllätystä ja näppäiltyäni kortin tunnusluvun koneeseen, mitään ei tapahtunut enkä ollut oppinut Norjaa edelleenkään joten otin korttini pois masiinasta eikä mitään tapahtunut edelleenkään. Meinasin jo pyyhkäistä puomin ohi josta olisi pyörällä mahtunut mutta ajattelin olla rehellinen ja kokeilin uudelleen, nyt jaksoin odottaa koko kortin prosessoinnin ajan ja puomi aukeni – meinasi tosiaan mennä kiinni nenän edestä mutta ehdin nipinnapin alta pois ennen kuin olisin saanut mojovan iskun tuosta katalasta puomista...Prkl. (myöhempi tiliotteen tarkastelu osoitti minun kuitenkin maksaneet tuon kulun kahdesti ja vieläkin myöhäisempi tarkastelu osoitti tämän puomiyhtiön laskuttaneen sen varmuuden vuoksi vielä kertaalleen luottokortiltakin..Taatana!) Eli ei kannata maksella ,ainakaan kortilla (he ovat varmasti rahastelleet ihan riittävästi), motskarilla kyllä mahtuu niiden kivien välistäkin ihan kivasti..Vink!
Oli tuo tie siitä eteenpäin kyllä triplamaksun arvoinen, tie oli paikoin jopa niin jyrkkää että sitä ei taatusti ajella talvisaikaan millään nelivedolla ainakaan alaspäin ilman kunnollisia lumiketjuja. Ylhäällä oli varsin koleaa sekä pilvistä, siellä oli myös laskettelukeskus joka näytti olevan kiinni vaikka päättelin majapaikassamme naapurien lumilaudoista siten että täällähän he käyvät laskemassa mutta olin yllättäen väärässä – nyt tiedän miltä sekin tuntuu! Paluumatka alas laaksoon kesti jopa kauemmin kuin ylös ajaminen, ei tehnyt yhtään mieli lasketella vapaalla sillä niin jyrkkiä sekä huonokuntoisia nämä tiet olivat, ainakin siellä maksullisella pätkällä.
Laaksoon päästyämme ja lähdettyämme ajelemaan tietä 55 takaisin kohti Lomia niin yllätyksekseni huomasin ajelevamme jälleen alamäkeen ja nyt ihan selkeästi alamäkeen vaikka luulin jo tullessa että ajamme jatkuvasti alaspäin?? Mittä'h! Ja sittehä mä hokasin että: vesi näyttää virtaavaan ylämäkeen koska itse luulee ajavansa alamäkeen vaikka todellisuudessa tie viettää ylöspäin. Käsittämätöntä mutta totta! Olimme takaisin majapaikassa puoli kahdeksan aikaan illalla ja majoitus- sekä muonitusvastaavan lähtiessä ruokaostoksille yhdessä navigaattorimiehen kanssa, minun jäädessä tällä kertaa tupamieheksi.
Viereisessä mökissä näytti olevan suomalaiskaksikko jonka tapasimme Peikkotien ala- sekä yläpuolella ja heidän naapurinaan puolestaan oli joitakin muita härmäläisiä, pyörien rekisterikilvistä päätellen.
Ilta vierähti leppoisasti mökin terassilla istuen ja naapurien kanssa muutaman sanasen vaihtaen, navigaattorimiehen intouduttua syvällisempään keskusteluun Puolan matkailusta heidän kanssaan.
Yöpuulle kävimme taas hyvissä ajoin ja laitoin jälleen merkille yläpetiin asennetun samanlaisen patjan alasheittäjän kuin oli ensimmäisessä majapaikassammekin. Lienee Norjalaista huippudesignia – ajattelin dokumentoida tuon ihmeellisen keksinnön mitat sekä materiaalit ja alkaa valmistamaan niitä myös täällä Suomessa – voisin tällä kopiolla rikastua mielettömästi, ajattelinkin heti palkata navigaattorimiehen yritykseeni puusepäksi sekä majoitus- ja muonitusvastaavan markkinointipäälliköksi, itseni ottaessa hallituksen pj:n pestin pysyessä poissa jaloista ja rohmuten vain taskuihini valtavat tuotot yrityksen kassasta...ja sitten minä heräsin vaikka ei ollut edes aamu.

Perjantai 28.6. Jotunheimen-maisematie 55-Aurlandin talvitie (239km)

239km
Herätys oli laitettu pirisemään klo 8:00 mutta vääntäydyimme ylös vasta 8:15 sillä kaikilla tuntui jo olevan unihiekkaa silmissä useamman huonosti nukutun yön jälkeen.
Aamu valkeni varsin selkeänä mutta kuitenkin pilvisenä. Naapurimökin Suomalaiset jäbät olivat hyvää vauhtia pakkaamassa varusteita pyöriinsä, aikomuksenaan jo suunnata kohti Suomea kun me vielä hieroimme silmiämme ilman elettäkään siitä että oltiin etukäteen sovittu että lähdetään aamuisin ajoissa jotta voimme puolestaan alkaa etsiä majapaikka ajoissa. Aamutoimissa turaillessa vierähti taas sen verran pitkään että kello oli jälleen jo lyönyt kymmenen ennen kuin pääsimme tien päälle mutta oli mukava taas päästä eteenpäin, tankit jälleen täytettyinä.
Lähdimme eiliseen tapaan ajamaan tietä 55 kohti Atlanttia ja yhä edelleen vaikutti siltä että ajaisimme alamäkeen vaikka edellisillan paluumatka osoitti selvästi tien viettävän Lomin suuntaan. En voinut kuin hymyillen hämmästellä sitä kuinka aivot tekevät kepposet meikäläiselle mutta en suinkaan ollut sekoamassa sillä kanssamatkaajani kokivat tämän ilmiön aivan samoin. Pysähdyttyämme tien viereiselle levennykselle niin ei pysähtessäkään välttämättä tajunnut sitä kuinka jyrkkään rinteeseen olimme pysähtyneet sillä pyörää ei välttämättä pystynyt jättämään sivuseisontatuen varaan poikittain tiehen nähden. Vasta pyörän kanssa soosatessa sekä teutaroidessa saattoi tajuta pinnan kaltevuuden..Jösses!
Tie 55 vei meidät jälleen korkeuksiin

jossa lämpötila lähenteli nollaa eikä synkiltä näyttäneet pilvet tehneet oloani mitenkään levolliseksi sillä ajatus vesisateesta sekä nollakelistä ja moottoripyörällä serpentiinitietä alas ajessa, etenkin kun vuoren reunassa olevan tien reunassa saattaa olla vain vaivainen puolensäären korkuinen reunakiveys joka siihen mahdollisesti osuessaan korkeintaan aiheuttaa vain näyttävämmän lennon pois merkityltä reitiltä kuin mitenkään suojaisi ulosajolta. Sen verran kuitenkin pysähdyimme hämmästelemään tätä aluetta sillä siellä oli jumalattomasti hiihtäjiä suksimassa luonnon lumella

lisäksi eräs info-taulu kertoi jotta muinoin rosvot ryöstelivät kulkijoita tällä alueella sillä se oli niin kaukana joka ainoasta paikasta eikä paikallis-sheriffin lonkerot tai toimivalta ylettänyt niin korkealle vuoristoon. Ylhäällä ollessamme alkoi sitten vesisade ja sadeasusulkeiset oli jälleen ohjelmanumero yksi. Tästä vesisateesta emme päässeet nauttimaan kovinkaan pitkään sillä alaspäin, kohti seuravaa vuonoa ajaessamme keli muuttui nopeasti taas varsin selkeäksi ja laakson pohjalla oli jälleen varustesulkeiset mutta käänteisessä järjestyksessä. Sen verran ylhäällä ollut vesisade aiheutti muutoksia suunnitelmiin ettemme lähteneet vuoriston poikki ajelemaan ÖvreÅrdaliin vaan poistuimme vuorilta suorinta tietä hieman alemmaksi, jossa mahdollinen vesisade on myös varmuudella vettä.
Pari räpsyä jostain vaivaisesta vesiputouksesta, joka kuitenkin Koillismaan mittapuun mukaan olisi ollut lähes Jyrävän kokoluokkaa. Vuonon rannalla, viihtyisällä levähdysalueella järsimme eväitä joita oli jäänyt tähteiksi ilta- sekä aamupalatarvikkeista. Songdaliin päästyämme tankkasimme kulkineemme ja karautimme kohti Laerdalsöyria sekä Aurlandin talvitietä joka oli jälleen kuljettava meidät kohti korkeuksia sekä kylmyyttä.
Tämä tie olisi ollut mahdollista oikaista 24km pitkää tunnelia pitkin mutta taivas oli vihdoin paljastanut auringon joten saatoimme lähteä yläilmoihin luottavaisin mielin ja ylhäälle päästyämme keli oli mitä mainoin sekä suorastaan houkutteli meitä pysähtymään tien varteen ottamaan valokuvia kohdassa jossa vielä oli lumikinoksen jäänteitä – miestä korkeampi pystysuora lumiseinä aivan tiessä kiinni!

Ei voinut jälleen kuin kuvitella millaisella lumilingolla tuota tietä pidetään avoimena, ilmeisesti sitä aurataan myös talvisin ja silloin jo luultavasti tarvitaan niitä 5m korkeita aurauskeppejä.
Täällä korkeuksissa olisi voinut jo viihtyä, sen verran hyväksi keli oli päivän mittaan muuttunut mutta lähdimme kuitenkin jatkamaan matkaa ja nopeasti tulimme Aurlandin nurkille jossa oli serpentinitien yläpäähän rakennettu näköalatasenne, n.600m:n korkeudelle merenpinnasta sekä Aurlandista joka sinne tasanteelle näkyikin erinomaisesti.

Tästä pakolliset valokuvat ja usean neulansilmämutkan jälkeen saavuimme lopulta alas ja ajelimme Aurlandin läpi samalla väijyen mahdollista majapaikkaa. Sellaista ei kuitenkaan osunut silmiimme joten suuntasimme suoraan päätielle jota pitkin huristeltiin seuraavaan kylään (Flåm). Täällä olikin meidän näköinen leirintäaulue joka tietysi oli jo täyteen buukattu eikä meidän auttanut muuta kuin jatkaa matkaa eteen päin. Vuorossa oli kaksi pitkähköä tunnelia, ensimmäinen taisi olla 5-6km ja jälkimmäinen oli jo yli 11km – se oli jo tunneli. Tämän luolan aikana ilmeni hyvin mielenkiintoinen ääniefekti, ainakin minun korviini – muutaman kerran jotkut autojen tai renkaiden tai molempien äänet yhdessä alkoivat voimakkaasti kasvaa ilman sen näkyvämpää syytä, ensimmäisellä kerralla ehdin jo ajatella että loppuuko tuon äänenvoimakkuuden nousu ollenkaan vai jatkaako se nousuaan siihen asti että tärykalvot halkeavat. Tunnelista päästyämme varmistin matkakamuiltani sen että he olivat kokeneet tämän aivan samoin joten en edelleenkään ollut sekoamassa lopullisesti..hyvähyvä.
Lisäksi näitä lyhyempiä tunneleita oli tullut jo ajeltua tällä reissulla joista monissa oli niin huono valaistus yhdistettynä meikäläisen jo hieman heikentyneeseen näköön aiheuttaa tunneliin ajettaessa sellaisen jännän olotilan että ihan kuin sitä olisi jossain muualla kuin pyörän puikoissa. Katse ei pysty tarkentamaan mihinkään kohteeseen tunnelissa ja on niin pimeää ettei näe edes oman pyörän ohjaustankoa, ainoastaan mittariston sekä edellä ajavan takavalon. Näitä ryhdyimme kutsumaan mörkötunneleiksi ja tuollaiset pitkät tunnelit ääniefektiensä vuoksi ristimme kummitustunneleiksi.
Tämän kummistustunnelin jälkeen löysimmekin heti oivallisen majapaikan josta mökkimme terassilta oli erinomainen näkymä jumalattoman korkeaan pystysuoraan kallionseinämään josta vesi syöksyi korkealta vuorelta ensin vapaalla pudotuksella ja myöhemmin rinteeseen osuessaan muodosti lukuisia pienempiä koskia kallion seinämälle,

lumoava näky, kertakaikkiaan. Eikä lähistöllä pörrännyt helikopteri antanut minun häiriintyä tästä upeasta näkymästä. Kesken vesiputouksen ihmettelyn alkoi yllättäen taivaalta kuulua riemun kiljahduksia ja astuttuani katoksen alta pois niin huomasin taivaasta satelevan liitopukumiehiä laskuvarjoineen, riensin hakemaan kameran sisältä mutta valitettavasti en siinä kiireessä älynnyt tarkistaa asetuksia sen kummemmin, maisemia kuvatessa valotusaika oli jäänyt niin pitkäksi jotta liikkuvat kohteet menivät melkoisen sameiksi..grrr.


Majoitus- ja muonitusvastaava kävi jututtamassa näitä tyyppejä, aloittamalla keskustelun näin: Voisitteko hypätä uudestaan koska me emme nähneet kuin laskeutumisen? Se herätti kavereissa hieman hilpeyttä ja valitettavasti he kuitenkin kieltäytyivät kohteliaasti mutta sanoivat että vuodessa ei ole kuin ehkä yksi päivä jolloin heillä on mahdollisuus päästä helikopterilla sellaiseen paikkaan josta he voivat hypätä erääseen solaan liitelemään, joka johtaa tähän laaksoon jossa nyt olemme. Seuraavana päivänä heillä oli aikomus kävellä vastapuolen matalammalle kalliolle ja hypätä sieltä, joka ilmeisesti on heidän vakiohyppypaikkansa.
Majoitus- ja muonitusvastaava käväisi jälleen navigaattorimiehen kanssa ostoksilla meikäläisen haaveillessa mökkiterassilla ja pitää paikkaa kavereille.
Iltapalaksi oli mökissämme tarjoilla spagettia sekä jauhelihakastiketta joka askeettisessa keittiössä valmistettuna maistui varsin makoisalta. Nämä herkut tuli huuhdeltua nahkaviemäriin muutamalla paikallisella oluella, olihan sentään perjantai-ilta ja sitten olikin jo aika käydä nukkumaan siinä toivossa että pääsisimme seuraavana aamuna vihdoin ajoissa tien päälle...siitä unia nähden, zzzzz.

Lauantai 29.6. Vesiputouspäivä (344km)


344km

Komppaniassa herätyys, kaikui tuvassamme klo 7:00 aamulla mutta katsottuamme ulos ja todettuamme jotta siellähän sataa vettä lähes kaatamalla niin tehtiin pikainen päätös supistaa vesiputouksien pällistelyt vain muutamaan kohteeseen jotka osuvat sopivasti reitille ja ajelemme tänään vain kilometrejä mittariin, haaveena päästä sunnuntaina patikoimaan Preikestolenille, jolloin oli luvattu aurinkoista keliä. Niinpä painuimme takaisin nukkumaan ja nousimme lopulta klo 10, eikä aikainen aamustartti siis onnistunut tänäänkään. Aamutoimien jälkeen kiskoimme sadeasuja tiukasti ylle ja läksimme nielemään kilometrejä klo 11:20, ainoana tavoitteena ajella tänään lähelle Preikestolenia. Matkalla oli muutamia varsin näyttäviä vesiputouksia joissa pidimme lyhyehköt kuvaustauot. Ensin reitillemme osui Tvindefossen joka oli kieltämättä upea näky.

Tästä Vossin kirkonkylille tankkaamaan ja sen kummempia ihmettelemättä jatkoimme kohti etelää pitkin tietä numero 13. Ajoimme jälleen liki 10 kilometrisen tunnelin läpi ja sama ääniefekti iski muutamia kertoja tämän tunnelin aikana ja tähän samaisen tunnelin sisään oli yllättäen rakennettu myös liikenneympyrä josta lähti tunnelin sivuhaara mutta se oli vielä puomilla suljettu. Tämä liikenneympyrä oli erinomaisesti valaistu sekä seinät oli maalattu valkoisiksi joka oli siihen pimeään luolaan varsin onnistunut ratkaisu. Päästyämme ulos tästä tunnelista huomasimme sen uuden haaran johtavan valtavalle sillalle joka on vielä rakenteilla, tämä silta korvannee tulevaisuudessa lautan jolla meidän täytyi vuono ylittää. Jatkoimme lautan jälkeen erään vuonon rantaa seuraten lähes 50km matkan ja ehdin siinä jo pohtia sitä miltähän tuntuisi veneillä täällä? Ajat 50 km yhteen suuntaan ja toisen takaisin sillä vuono oli tältä osalta maksimissaankin ainoastaan pari kilometriä leveä.
Aikanaan saavuimme vuonon pohjukkaan Odda nimiseen kylään ja täältä päätimme etsiä jotain lounasta ja onneksemme heti kärkeen löytyi kebab-mesta jossa riivimme rullakebabit koska meillä ei kenelläkään ollut haluja eikä intoa lähteä etsimään tähän hätään sen parempaa ateriointikohdetta. Tämän kaverin rullakebab oli kääräisty meillä ruokakaupassa myytävään fajitas-lättyyn ja sisuksiin oli lihan kylkeen tungettu melkoinen satsi keitettyä maissia – erikoinen elämys mutta ei yhtään pöllömpi siihen nälkään.
Oddasta jatkoimme etelään tietä 13, ensin Låtefossen-vesiputoukselle

ja sen jälkeen Håra nimiseen paikkaan saavuttaessa ajeltiin melkoisen huimaa alamäkeä ja tiukkoja mutkia oli taas tarjoilla, jossain vaiheessa tie vietti edelleen alas, samalla kääntyen jyrkästi oikealle niin suorastaan sukelsimme tunneliin ja sama alamäki sekä sama oikealle kääntyvä tie vain jatkui ja jatkui maapallon sisällä. Tämä tunneli oli sellainen mörkötunneli jossa ei nähnyt juuri mitään eikä katsetta pystynyt tarkentamaan mihinkään kohteeseen ja kun tie vaan kääntyi ja kääntyi niin ei voinut muuta kuin jarruttaa menoa ettei vaan sattusi mitään odottomatonta, joka oli takanani ajelevalle navigaattorimiehelle kuin salamavalon väläys vasten kasvoja jonka jälkeen hänkään ei enää nähnyt mitään. Kierisimme tässä tunnelissa kuin korkkiruuvi lähes täyden kierroksen ennen kuin tulimme maapallon sisältä valoisaan ulkoilmaan kymmeniä metrejä sisäänmenokohdan alapuolelta. Mielenkiintoinen kokemus mutta olisin itse kyllä sijoittanut tyhmiä turisteja varten jonkilaisen liikennemerkin joka olisi varoittanut että tie kiertää tunnelissa itsensä alle..
Tästä jatkoimme edelleen tietä 13 kohti etelää ja Stavangeria, matkalle osui lukemattomia mörkötunneleita ja lopulta saavuimme Hjelmelandin lautalle. Aikomuksenamme oli yrittää majoittua tähän kylään, kunhan ensin pääsisimme ylittämään vuonon. Varmuuden vuoksi majoitus- ja muonitusvastaava soitti paikalliselle leirintäalueelle ja tiedusteli olisiko heillä vapaata majapaikkaa meille, sellainen kyllä järjestyisi kunhan vain lautta suostuisi kuskaamaan meidän toiselle puolelle. Päästyämme Hjelmelandin puolelle niin leirintäaluekin löytyi varsin nopeasti – kovasti oli hiljaisen oloinen paikka eikä se vaikuttanut ollenkaan leirintäalueelta, vaikka muutamia koppeja pihalla olikin. Olimme jo kääntymässä pois pihalta, aikomuksena lähteä etsimään sitä oikeata leirintäaluetta kun viereisen rakennuken yläkerran ikkunasta huhuili joku mummeli joka vaikutti enemmän Kassi-Almalta tai Lumppu-Liisalta, kuin majapaikan emännältä. Hän sai vakuuteltua meille että tämä on se Hjelmelandetin camping-alue. Majoitus- ja muonitusvastaava kävi sitten tämän mummelin kanssa katsomassa meille luvatun majapaikan, kunnes palasi sieltä leuka rintaan painautuneena ja sanoi jotta meidän täytyy mennä sinne itse katsomaan voimmeko olla siellä yötä. Pienen keskustelutuokion päätteeksi minä läksin katsomaan tuota mystistä majapaikkaa sillä uteliaisuuteni oli jopa jo hieman herännyt ja halusin nähdä tämän niin mystisen majatalon. Se oli kieltämättä jäänyt vuosikymmenien takaiseen aikaan ja kalustus sisällä vaikutti samanlaiselta kuin minun isovanhemmilla oli joskus 100 vuotta sitten. Talo muistutti pahaenteisesti Psyko-elokuvan majataloa ja olin itsekin jo sitä mieltä että nyt etsitään hieman toisentyyppistä yösijaa.
Päivä oli jo hyvää vauhtia vaihtumassa illaksi ja lähdimme tankillisen kautta jatkamaan taivaltamme, hetken kuluttua tien poskessa olikin viitta jossa mainostettiin useampaakin majoituskohdetta. Eikäkö sinnehän me sitten suunnattiin ja harmiksemme todettiin että viittojen etäisyydet eivät välyttämättä Norjassa ole itse kohteeseen vaan seuraavaan opasviittaan, jossa annetaan jälleen uusi suunta ja matka. Näin me aikanaan harhailimme Fister nimiselle alueelle ja siellä käytiin katsomassa erästä majoitusalan yritystä jonka vastaanotto näytti omakotitalolta ja hiljaiselta sellaiselta jossa ei tainnut isäntäväki olla edes paikalla. Pihaan ajettuamme pihan perukoilta riensi paikalle naisihminen jolta tiedustelimme majoitusta jota hänen oli kysyttävä pomoltaan (mieheltään). Pomo oli jo hyvässä vaudissa siemaillessaan lauantai-illan viinejään, sen verran oli taidettu jo nautittia jotta viini oli antanut raikkaan hengityksen lisäksi myös hövelin käytöksen ja näin ollen pomo lupasi majoittaa meidät alhaalla sijaitsevaan kalamajaan jossa olisi yläkerrassa 3 huonetta sekä pesutilat. Hintakin sovittiin mutta sitä ei maksettu heti vaan lähdimme ensin katsastamaan tämän kohteen. Niin toiveikkaana lähdimme alas rantaan ja pienen haeskelun jälkeen löysimme oikean kohteen, olihan se hieno ja viihtyisä paikka mutta ei tainnut isäntä enää muistaa että oli jo majoittanut sinne kaksi Norjalaista perhettä, sen verran hyvässä maistissä hän jo oli..Perkeleen Norjalainen juoponretku!
Huumori alkoi olla jo koetuksella sillä kello riensi kiihtyvällä vauhdilla eikä meillä ollut vieläkään yösijaa. Taas vain jatkettiin matkaa ja löysimme seuraavan leirintäalueen joka jälleen näytti oikein lupaavalta, juuri meidänlaiselta paikalta mutta heillä ei valitettavasti enää ollut meille tilaa. Täällä kuitenkin annettiin ohjeet seuraavaan mahdolliseen paikkaan ja saimme myös puhelinnumeron sinne. Majoitus- ja muonitusvastaava soittikin heille ennen kuin suinpäin rientäisimme sinne. Siellä oli tarjoilla majoitusta asuntovaunussa joka meille siihen aikaan illasta kelpasi jo vallan mainiosti. Perille päästyämme saimme tingittyä ryhmällemme 2 vaunua sopuhintaan ja navigaattorimies sai ilon ja kunnian majoittua omaan vaunuun meidän muiden tyytyessä murisemaan itseksemme.

Myöhäisen leiriytymisen vuoksi iltatoimet jäivät jälleen varsin pikaisiksi ja kävimmekin yöpuulle melkein välittömästi.
Olin jo ehtinyt nukahtaa kun alueelle karautti kovaääninen moottoripyörä tai jopa kaksi, en unenpöpperössä ajatellut asiaan sen tarkemmin vaan jatkoin koisaamista.